Sattumaako vain?

Ootteko ikinä miettiny sellaista asiaa kuin sattuma?

Mä oon vahvasti sitä mieltä, että sellaista ei edes ole olemassa. Puhuin tästä aiheesta vanhempien kanssa yks kerta ja olivat eri mieltä kuin mä. Tai ainakin yrittivät selittää että miten joku on sattumaa. Mutta kuvitelkaa vaikka tilanne, jossa olet vaikka noin pari vuotta sitten tehnyt jotain väärää, olkoon mitä vaan, mutta väärää silti. Sen vääryyden takia joudut kärsimään. Parin vuoden päästä löydät jotain tai tapaat jonkun. Ymmärrät miten asia oikeasti on. Ja se ei oo sattumaa. Vaan olet joutunu kärsimään siitä ja lopulta ymmärrät asian. Ja jos et olis joutunu kärsimään siitä, et välttämättä olis ymmärtäny asian oikeeta laitaa. 

Mulle on tällaisia tilanteita sattunu montakin kertaa, tuon tapaisia ja täysin erilaisiakin. Ja niitä on lähes kokoajan. Koska kaikki asiat nivoutuu yhteen. Ihan kaikki. 

Mä ainakin itse saan koko tästä ajatuksesta voimaa. Varsinkin huonoina hetkinä on hyvä ajatella, että tälläkin on jokin tarkoitus. 

Ihan kaikella on tarkoitus. Pätee tämä sitten johonkin tapahtumaan, asiaan, ihmiseen, tilanteeseen. Kaikella. 

Ei sellaista oo kuin sattuma. On vaan kohtalo ja tarkoitus.

Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa

Mä haluaisin itkeä. Itkeä itteni uneen ja myöhemmin oivaltaa että kaikki onkin ihan hyvin. Puhdistaa itkulla mieleni ja ajatukseni. Mutta kun mä en osaa. 

Mä en osaa enää itkeä. Vaikka yritänkin niin mitään ei tapahdu.

Mun päivät on samaa mustavalkosta rutiinia. Herää, ota lääkkeet, syö jotain, tee jotain, ihan sama mitä, syö taas vähän, mieti vähän asioita, käy ulkona, ota taas lääkkeet, mene nukkumaan. Sama uudestaan. Joka helvetin päivä. 

Mun elämä on tylsää. Ja musta on tullut tunteeton. Mikään ei tunnu miltään. Enkä mä tällasta ittelleni halunnut. 

Muut niin halusi. Ne, jotka määräs mulle kauheen kasan lääkkeitä ja sano että nä auttaa, ja sulle tulee parempi olo. Ja vitut.

Haistakaa paska joka vitun ihminen joka luulee et tä on mulle hyväksi. 

En tunne oikeestaan paljoa huonoa enää mutten hyvääkään. Mun mielialakäyrä näyttää tasapaksua mustavalkosta viivaa.

Mulle on ihan sama mitä tapahtuu. Ei millään oo oikeestaan väliä.

Ja tä on niin kamalaa. 

Mikään ei oo minkään arvosta enää.

Eikä mua edes vieläkään itketä. 

Koska kaikki on ihan sama
Pikku pirut on turruttanu mun mielen.
Mun tunteet.
Mut.

Kun elämässä kaiken menettää silloin vapaus on ainut mitä käteen jää

Eilen päätin et on kesä. Laitoin mekon päälle ja converset jalkaan. Oli hyvä fiilis.

Turun kadut oli liukkaita aamuyöllä. Ei ollutkaan kesä. Mut ei ollut kylmäkään.

Kävelin kavereiden perässä ja söin popcorneja samalla taivasta katsellen ja hymyillen. Se oli sellanen infinite momentti. 

Päätin et elän täysillä nyt ko voin. Niinku vuonna 85. Leffa oli paras minkä oon ikinä nähny.

Eput iskee aina helvetin kovaa. Samoin Popeda. Ihan mahtavaa.

Yöllä ajeltiin ympäri kyliä. Nähtiin valkoinen jänis ja öistä tietä. Oli tosi kiva ilta. Ihanaa valvoa seitsemään ilman huolta huomisesta.

Elämä vois aina olla tällaista. Tai no mä voin tehdä siitä just sellasta mitä haluun.

Taas miljoonannen kerran älysin että aika on tässä ja nyt ja mulla on hetki vielä aikaa olla kunnolla nuori, villi ja vapaa.
Kellot ja velvollisuudet voi unohtaa.