Siinähän se pikku riiviö on. Ekaa kertaa tänään kuvasin ihan kunnon kameralla ja hienosti jakso poju poseeratakin. Ja niin näköjään minäkin.
Mutta, ne jotka ei tunne tätä ihanuutta, niin tässä on Väinö, tuttavallisemmin Väiski. Muita lempinimiä mm. Nokinenä, Vemmelsääri, Riiviö, Vaavi, Pehmopoju, Napoleon... Rakkaalla lapsella on monta nimeä heh.
Väiski me haettiin Einon kanssa joulun jälkeen Savonlinnasta, tai no haettiin ja haettiin. Oltiin vierailulla Savonlinnassa ja saatin sitten päähänpisto ettiä Savonlinnan löytöeläinjostainpaikasta meille kissa. Tottakai me oltiin monta kuukautta jo haaveiltu karvakaverista ja koitettu sellaista etsiä torista ja muualta. Mutta tää Väiskin-hankinta tulikin aikalailla puun takaa yhtäkkiä.
Soitettiin yhteen paikkaan ja kysyttiin, että oisko siellä pentuja, päästiin sitten heti soiton jälkeen katsomaan niitä. Päästiin kämppään sisälle ja kissoille annettiin ruokaa että tulis esiin, me ihastuttiin heti Väiskiin (sillon se oli vielä nimetön). Sillä oli kaks mustavalkosta siskoa myös siellä, mutta ne oli tosi arkoja. Väiski oli se kaikista rohkein, vaikka sekin tosi arka. Siinä hetki kateltiin ja puheltiin ja päätettiin, että kyllä me tuo otetaan. Heti samana iltana saatiin se.
Savonlinnasta kun kotiuduttiin seuraavana päivänä, Väiski etti heti ittelleen parhaimmat piilopaikat, se ei myöskään syöny tai käyny vessassa pariin ekaan päivään.
Väiski ja sen siskot oli löydetty pentuna metsästä, joten se ei osannut luottaa ihmisiin ja piti kai muita vaarallisina ja petoina sekä oli joutunut vaihtamaan kotiakin pari kertaa.
Aluksi kun yritettiin päästä edes lähelle, se alko vaan sähisemään. Me tietenkin oltiin ihan liian innokkaita ja yritettiin mennä lähelle ja silittämään, haavoja siitä vaan sai käsiin. Väiski myös miukui ekan viikon kokoajan, mutta se kuulemma kuului tohon, ehkä sillä oli ikävä sen siskoja.
Parin päivän päästä se uskaltautui syömään, parin viikon päästä antoi tulla lähelle, pikkusen pääsi jo silittämäänkin ja se tuli meidän sänkyyn nukkumaan tai ainakin raatelemaan meidän jalkoja öisin. Vasta pari viikkoa sitten se antoi ottaa syliin. Ajateltiin kyllä, että täs menis pidempi aika et se tottuis meihin ja tähän asuntoon.
Väiski on kyllä ihan hölmö kissa, se syö ruokansa tassuilla, tulee yöllä yksikseen kiertelemään meiän sänkyä ympäri ja kehrää samalla vaikka kukaan ei oo moneen tuntiin edes koskenut siihen. Ehkä se on vaan niin onnellinen, kun on vihdoin löytänyt hyvän kodin. Joku muu oli tosiaan ottanut sen lokakuussa, mutta palauttanutkin sen sitten. Ehkä kärsivällisyys ei ollu riittänyt metsäkissan "kesyttämiseen". Onneks meillä riitti, olis riittäny vaikka pidempäänkin, sellainen hurmuri tuo meiän vaavi on.
Väiski on nyt ollu meillä kohta 2kk ja en pystyis mitenkään kuvitella meiän elämää ilman sitä.
"Kissaihmiset tietävätkin, että vasta kissa tekee asunnosta kodin."
(http://www.iltalehti.fi/fiidifi/2014020618014800_fd.shtml)
